"Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää, kun maailma antaa kaikkein parastaan?"

Niimpä, ei kukaa. Mun aika täällä Wienissä loppu just sillon, kun maailma anto kaikkein parastaan ja kaikki oli taas hyvin. Palasin Suomeen ja nyt oon taas täällä! Siks aattelinki kirjottaa siitä, että millasia tunteita mussa heräs tänne saapuessa. Pelkoa, epävarmuutta, iloa, haikeutta...
Ensinnäkin olin suunnattoman ilonen, että pääsin tulemaan! Olin yhtä hymyä koko matkan, kun ees aattelin, että pääsen mulle niin rakkaaseen kaupunkiin. Mun toiseen kotiin! Loistin kilpaa auringon kanssa. Vielä lentokentällä astellessa ilo ja onnellisuus oli ainoot tunteet mitä mulla oli. Mutta sitten. Se hetki koitti, että piti ottaa laukku hihnalta ja mennä ulos niistä ovista ''ulkomaailmaan''. Muistan sillon n.10 kk sitten sen fiiliksen, kun mietin että tuolla mun uus perhe oottaa. Nyt se perhe ei oottanukkaan siellä. Itse piti selviytyä S-bahnille ja sieltä hotellille. Tämä oli se hetki kun muut tunteet alko nousta myös pintaan. Mieleen nousi kysymyksiä ''Entä jos?'' ''Mitä jos en osaa?'' ''Mitä jos tapahtuu näin?'' Pieni pelkokin alko nostaa päätään.

Kun pääsin S-bahnilla Landstrassen metropysäkille ja niin tutulle U3-linjalle, haikeus nosti päätään. Kuinka monta kertaa mä meninkään tän pysäkin ohi, sillon kun asuin täällä? Kun pääsin hotelliin olin niin väsyny, että nukahdin tunteiden sekamelskaan. Seuraavana aamuna aloin taas miettiä asioita. Kavereita koulussa. Vaihtarikavereita. Hostperheitä. Ajatukset risteili suuntaan jos toiseen. Mietin, että millasia reaktioita kavereissa herää mun näkemisen myötä. Miten mä ite reagoin? Entä jos sillon niin rakkaat kaverit ei haluukkaan nähä mua? Kaikki tällane ''epävarmuus'' nosti päätään, kun istuin metrossa kohti Stephansplatzia.

Kun pääsin kulkemaan metrolla, shoppailemaan Mariahilferille, Grabenille ja Kärtnerstrasselle ja näin Stephansdomin, tunsin sen, että mä oon kotona♥ Totta kai mun on hyvä olla Suomessaki siellä metsien perukoilla, mutta tää on toisenlaine koti. Oon aina tykänny asua Suomessa ja Kuopiossa, mutta melko varmasti jokanen on joskus pikkutyttönä ja vielä vähä isompanaki haaveillu siitä suurkaupunkielämästä Starbucksin kanssa. Nyt mulla on ne molemmat! Aattelen aina, et mulla on Suomessa oma elämä ja Itävallassa oma, enkä periaatteessa halua sekottaa niitä. Kummassaki maassa mulla on omat kaverit, molemmat yhtärakkaita. Ainut ero on, että täällä mulla ei oo pysyvää kotia, jonne mennä ilmottamatta.

Kun keskiviikkona menin käymään koululla, fiilikset alko taas seilailla edes takasin ja kaikki koulukavereiden kanssa koetut jutut alko pyöriä päässä pikakelauksessa. Schulball, akvaariopäivä, hyppytunnit. Sitten koitti se hetki, että näin ekan mun luokkalaisen. Ja kohta tuli muut perässä. Voi sitä haluksien ja riemun määrää. Tätä oli odotettu 4 kuukautta. Eilen näin vielä muutaman kaverin, joita en keskiviikkona nähnyt ja ehdottomasti hauskin reaktio oli, kun eräs ystävä minut nähdessään alko pomppia tasajalkaa, kiljua ja heiluttaa käsiään. :D Olin heti samalla tavalla mukana porukassa, kuin sillon kun lähdin pois viimeksi.

Tänään tuli sitten taas se pelkäämäni hetki. Sanoa hyvästit taas kerran. Minä huonona hyvästelijänä tietysti itkin jo aamulla kun heräsin. Olin koululla kokonaiset 15 minuuttia jotka oli täynnä itkua, halauksia ja lupauksia nähdä pian. ''3 kuukautta, niin sitten nähdään taas. Facebook on keksitty ja skype. Kyllä me selvitään!''

Tuli vähän romaani, mutta ei tällasesta aiheesta voi kirjottaa lyhyesti(: sunnuntaina palaan Suomeen ja sitten alotan yhen kivan 'projektin' täällä blogissa(:
Bis dann,
Jenni

Loppuun vielä muutama kuvamuisto ♥



Vika koulupäivä♥



Niko, Nici ja Remo♥

Debbie ja Martina♥

Minä ja Debbie♥



One day at aquarium! Was kann man sagen? :D




Martina ja Minä♥




Martina ja David♥